Surullinen, rankka ja raadollinen painon pudotus on ollut tämä ero, onnekseni sain kaksi kiloa takaisin ja vaaka näyttää nyt 44,7kg. Eron jälkeen olen yrittänyt opetella poikamies elämää: istunut puistoissa, baareissa, puhunut ala-arvoisia juttuja, jättänyt laukun sekä aivot narikkaan, nukkunut vieraissa, pelannut pelikonsoleille(kai se oli joku Wii) nyrkkeilypeli kapulat kädessä päihittäen mennen tullen kaikki pohojosen pojat, jotka sitä poikamieseloe minulle näyttivät. Eli olen löytänyt oman lajini: nyrkkeilyn, jossa ei satu, tuijotetaan vain kuvaruutua ja mäiskitään käsillä niin paljon kuin jaksaa ja heti jäin koukkuun. Oli siinä myös sellainen keilauspeli, mutta aivan liian hidasta minun makuuni.

Kuka helvetti keksi sanonnan "lihavat ovat leppoisia"? Just joo...!

Vyötärömakkarat ovat tulleet jäädäkseen ja olen siirtynyt lopullisesti sukumme naisten vyötäröttömään joukkoon. Kamalaa. Painoindeksini osoittaa ylipainoa, vaatteet eivät mahdu päälle, ja peilistä katsoo ulkonäköönsä tyytymätön nainen. Takapuoleni kuunmaisemaan tutustuin eilen bikineitä sovittaessani. Päätös: tänä kesänä minua ei näe rannoilla, jäsenmatkalla en aio altaaseen astua, vetoan vaikka kuukautisiin tai johonkin mystiseen ihottumaan... Tilasin ellokselta pari tunikaa kokoa 42, viime kesän vaatteet sulloin komeroon. Tulee pirun kuuma kesä.
V...a niin maan p...eesti! 12 kg puolessa vuodessa! Ja suunta ylöspäin.
Keskityn olemaan ryhdikäs, väittävät nimittäin, että kilojaan tulee kantaa ylväästi ja että xl-nainen on upea. Myönnän, että jotkut ovatkin, ja sellaiset naiset ovat sinut massansa kanssa (tai ainakin esittävät niin...) Minä en tunne itseäni isoksi ja vierastan tätä ylimääräistä tavaraa kehossani. Inhoan sen mukanaan tuomaa kömpelyyttä ja epämukavuutta.
Saisinpa tästä taas oikein mehevän syyn masentua? Tarkemmin ajatellen, enpä taida viitsiä.

Kuntotesti - voi kauhistus!

Jees, kävin sitten Lohjan Kisakalliossa kuntotestissä, johon liikuntavalmentajamme Sirpa oli jo monesti pyytänyt. Tulos oli tyrmäävä: lihaskunto hyvä, mutta peruskunto heikko. Siis: verrattuna ikäiseeni ja kokoiseeni olen keskimääräistä heikkokuntoisempi! Suomeksi: hapenottokykyni, eli aerobinen kunto on todella surkea :(

Nyt olen hankkimassa kunnon sykemittaria kaveriksi, jotta alan ymmärtää millaisella sykkeellä minun olisi liikuttava, jotta kuntoni kasvaa. Sirpa sanoi, että todennäköisesti hämmästyn, kuinka rauhallisella liikkumisella pysyn minulle sopivissa, peruskuntoa kasvattavissa, sykerajoissa. Minulle laadittu henkilökohtainen kunto-ohjelma ei todellakaan sisällä 15 km:n hiihtolenkkejä reippaalla vauhdilla (huonosti voideluilla suksilla) tai 40 minuutin "mehut pois" uintia. Ehei, minun kuuluisi liikkua tooosi rauhallisella temmolla kävellen ja sauvakävellen, pitäen lepopäiviä lähes joka toinen päivä.

Jokin aika sitten tehty liikuntalupaus on varmasti vaikuttanut lihaskunnon kehittymiseen, mutta aerobisen kunnon kannalta olen mennyt aivan metsään! Pakko ruveta väline-urheilijaksi ja hankkia se saamarin mittari... Puolen vuoden kuluttua kuntotesti uusitaan ja auta armias, jos kehitystä ei ole siihen mennessä tapahtunut!

Lopulta jään yksin

Tänään olen surullinen vaikka ulkona paistaa aurinko ja ilmassa on kevään tuntua. Suren, että aiheutan tuskaa ihmiselle, jota rakastan. Aiheutan tuskaa, koska ajattelen aina ensisijaisesti itseäni. Ja valitsen jäädä yksin.

Miten mielelläni sitoutuisin ihmiseen, rakastaisin kaikella sillä voimalla, jota pidättelen sisälläni. Mutta: Olen kyvytön olemaan muita varten enkä odota muiden olevan minua varten. Siksi kai en esim. ole koskaan ajatellutkaan voivani hankkia lapsia? Minä en usko sellaiseen romanttiseen rakkauteen, en sellaiseen kaiken ylittävään tunteeseen. Minä uskon sellaiseen hiljaiseen, juurevaan rakkauteen, jossa ei tarvitse todistella, vakuutella, kerjätä...

Olen suuri pelkuri, joka ei uskalla tarttua ihmiseen. Olen pohjattoman itsekäs, joka ei suostu käpertymään toisen tähden. Olen sydänjuurista haavoittunut, joka ei luota ihmissuhteisiin.

Silti haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Minä vain en osaa, en jaksa, en suostu ihmissuhdepeleihin. Lopulta siis jään yksin - näin valitsen.

mieltä painaa

Olen pahoillani edellisen tekstini ylimielisyydestä kirjoittaessani hautajaisista. Se on painanut mieltäni.
Kappelissa oli harrasta valon siivilöityessä kaikkia ikkunoita koristavien lasimaalaustan lävitse. Murtuneita ihmisiä viipyilevä suru sylissään. Papin ontto puhe ja suntion suuret kädet. Kyyneleitä ja hiljaisten poikien pienet suut täynnä viinirypäleitä ja pyhää ihmetystä. Saattokulkue kulki hennon lumen peittämällä vanhalla hautausmaalla, jonka uurnalehtoon suuret kädet ovat sirotelleet poikani Venjan tuhkan. Silloin lunta oli enemmän, vienoinen tuuli tarttui tuhkaan ja kuljetti osan mukanaan.

Havahdutko hetkin
ja muistat meitä?
Sitä mitä jäit vaille,
mitä jäimme vaille?
Tuhosta pelastuu
jotakin aina:
taru ja laulu,
kukka ja kivi.
-Aale Tynni-

Violetinharmaa kumipallo

Syy, miksi minun sisälläni palaa ehtymätön liikuntaliekki ja erityisesti pallopeliroihu, johtuu lapsuuteni violetinharmaasta kumipallosta. Ei sitä meillä kotona ollut, vaan naapurissa (Kumpulassa, Sari tietää). Pallon alkuperäinen väri (mikä se sitten lienee) oli aikoja sitten hiipunut harmahtavan violetiksi, mutta itse pallo oli kestävä ja kaikkeen pystyvä. Tuolla nyrkinkokoisella pallolla me pelasimme kaikki mahdolliset pelit. Välillä palloa lyötiin mailalla (lauta yms.), sitä heitettiin seinään tai katolle, sitä kieritettiin maata myöten tai pitkin pirtin lattiaa.

Syksyllä pallo jäi yleensä ulos ja keväällä se löytyi jostakin lumen alta paljastuneesta lätäköstä täysin toimintakuntoisena. Joskus pallo katosi pitkään heinikkoon, mutta ilmestyi taas heinänteon jälkeen somasti ruohotuppaan vierestä. Navetan alta palloa ryömittiin hakemaan vähän väliä. "Läninki siinä hierau", mutta peli jatkui.

Harmaa pallo oli taianomainen, pelatessa koko muu maailma katosi, oli vain pelin tuoma jännitys ja kaiken kattava tunne omista fyysistä voimista. Pelit jatkuivat tuntikaupalla, ja kotiin syömään lähtemistä siirrettiin viimeiseen asti. Ja kun nälkä lopulta voitti ja oli pakko lopettaa, tuntui melkein haikealta, ja halu päästä takaisin pallon kimppuun siivitti syömiset pikahotkaisuiksi.

Lapsena en koskaan ajatellut, että saisinpa oman pallon tai että olisi joku muu pallo kuin se harmaa ponnahtelija. Sana pallo tarkoitti juuri tätä nimenomaista kimmoisaa, kestävää ikipalloa.

Tänään 50-vuotiaana harrastan pilatesta ja kuntojumppaa ja pelaan edelleen 2 kertaa viikossa lentopalloa. Ja jos en pääse pelaamaan, hypin seinille melko pian. Olen siis pallopeliriippuvainen, mutta erinomaisessa kunnossa, ja siitä lähetän kiitokset sinulle lapsuuteni legendaarinen
kumipallo.

elämästä ja kuolemasta

Sari taitaa todellakin pelätä minun kirjoittavan tänne jotakin typerää; kun puhelimessa sain jälleen kuulla häneltä: "ei sinun tarvitse sinne kirjoittaa". Mutta en välitä jos juttuni ovat jotenkin tyhmiä, mitä muutakaan pölijältä voi odottaa.
Voin osoittaa teille rakkaat blogisisaret noviisiuteni näin hiljaisellaviikolla, tasa-arvon ja Minna Canthin-päivänä ja luoda elämäni ensimmäisen blogitekstin. Näin alkuun minun on tunnustetta, että olen kaunosieluinen, herkkähipiäinen, moraalinvartija, jeesustelija, itseäni parempaa teeskentelevä ja lisäisin tähän listaan vielä nalkuttaja ja valittaja. Muuten olen ihan mukava. Alkoholinkäytön suhteen olen varsinkin osoittanut moraalinvartiuteni ja toinen asia,missä erityisesti päden on äitiys.

Kuntoilusta1: Aamulla poljin vanhimman poikani kanssa päiväkotiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä. Sitten vihdoin perille tultaessa tärisin uupumuksesta. Vasta sairastettu raju influenssa on vienyt viimeisetkin voimani ja pyöräily seisoaltaan, kun satula oli liian korkealla(jota en tietystikkään näin naisena osaa itse laskea) otti todella voimille. Miten lie perittyä liikkumiseni sitten onkaan, mutta muistan lapsuudestani ne ankeat sunnuntaikävelyt, joiden kohokohdaksi nousi kioskilta saadut karkit. Meillä ei ollut autoa joten kouluun, kavereille ja harrastuksiin sai kävellä, vaikka olisi ollut 30 astetta pakkasta. Etelästä tullut nuori innokas työterveyslääkäri oli huolissaan isäni, jonka kehoon olivat jälkensä jättäneet viina ja kolme punaista norttiaskia jotka hän poltti päivän aikana, kunnosta silloin onnellisella 80-luvulla. Huojentuneena isäni vastauksesta ajatteli lääkäri, ettei tämä lapin surkea kansa suinkaan ollut täysin menettetty, hän ei vielä tiennyt tulevista vaikeuksista kahdenkymmennen vuoden kuluttua, jolloin tämän hyljätyn kaupungin ihmiset kärsisivät valtavista työttömyyden aiheuttamista alkoholi-ja mielenterveysongelmista Salcompin ja Stora Enson paetessa paikalta. Isäni oli vastannut kävelevänsä joka päivä töihin, mutta jättänyt kertomatta, että matkaa työpaikalle oli kotioveltamme 50 metriä.

Viisivuotiaana vaadin päästä balettitunneille ja niinpä isä vei minut pyöräntarakalla kesken lukukauden seminaarin koululle tanssitunnille. Seisoin siellä itku kurkkua kuristaen t-paidassa, rumat ja muutenkin inhottavat sukkahuosut jalassa, kun muut liihottivat ihanissa tylliasuissa. Se oli traumaattista se. Mutta neljän vuoden sulattelun jälkeen uskalsin palata ja huonossa opetuksessa onnistuin hankkimaan väärän kierron jalkoihini. Tanssimista rakastan edelleen.
Mielestäni käveleminen on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja näin ilmastonmuutosta ajatellen se on jopa maailman parantamista. Varsinkin lumisohjossa kaksi lasta rattaissa ja yksi vierellä roikkumassa kävely on todella nautinnollista.

Ensi viikolla Lappi kutsuu minua ja poikia, emme lennä emme vaan junailemme ja parannamme maailmaa. Minusta on näköjään tullut myös ilmanpäästö moralisti ja lasken kuluttamiani kaloreita sen suhteen mitä päästöjä valinnoillani aiheutan. Ajattelin hiihdellä(lue laitan kerran sukset jalkaan ja kyllästyn) en kuntoilla, vähän lykkiä ja nauttia valosta ja hiljaisuudesta. Ikävä kyllä huomenna joudun "rakastamalleni" länsirannikolle. Pori ja Uusikaupunki voivat toki olla mukaviakin paikkoja elää, mutta Rauma on jotain omaa luokkaansa, mutta sinne nyt joudun hautajaisiin menemään. En parin siellä asutun vuoden jälkeenkään vielä tiedä mitä ja miten raumlaisil saa puhua. Ehkä vain hymyilen ja nöykkäilen ja kysyn minkälainen paatti vainajalta jäi. Kuuntelen kuinka lapsieni isoisoisä selittää ylpeänä sukulaisilleen minun olevan yliopiston lehtorin tytär. Enkä vieläkään vedä mattoa alta tältä kunnialta, jonka aiheutan hänelle, enkä korjaa väärinkäsitystä jonka on alulle pannut isäni keskenjääneet luonnontieteiden opiskelut yliopistossa.

Kuntoilusta2:Kirsin kanssakin olemme jo kaksi kertaa käyneet kävelyllä ja olemmehan sopineet niistä vasta viime syksynä. Lenkkisaunassa olemme kyllä käyneet ahkerammin. Aina voin vedota siihen, ettei ole kunnon kenkiä, tai rahaa ostaa niitä tai aikaa hankkia niitä ja mitä parhain selitykseni on etten ole löytänyt kauniin värisiä. Vaaleanpunaisen jumppapallon olen omistanut monta kuukautta ja vatsani näyttää edelleen ryppyiseltä pullataikinalta. Inhoan vatsalihasten tekemistä. Kyllä nämä kannustuslauseet innoittavat minua: " ai tuleeko taas vauva , ai tyttöäkö yrität". Sitten selittelen neljän pojan riittävän ja kahdesta vauvasta samaan aikaan ja kun olen niin lyhyt jne. Enkä vain myönnä, että minulla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Pyydän anteeksi, että otin oikeudekseni vuodattaa ja kirjoittaa tästä näin pitkän. Lupaan etten enää koskaan kirjoita näin paljon.
Kolmen pannukakkupalan jälkeen tahdon sanoa, että nautin siitä mitä syön ilman syyllisyytä ja tahtoisin oppia nauttimaan kuntoilusta ja antakaa minulla armoa, että oppisin nauttimaan itsekurista.

Periytyykö liikuntainto vai onko se pelkästään ympäristön vaikutuksen tulos?

Tervetuloa Marza ja Jolanda eiku Johanna ;) Tänne saa kirjoittaa ja kommentoida ja huomatkaa rakkaat bloggaaja noviisit, että tämä on julkinen palsta, joten Marza sun antamiset sitten ihan privaatisti...

Jep, olen etäpäivällä kotona ja työstän omaa artikkelia aiheesta "mistä motivaatio liikkumiseen". Jos olette lukeneet aikaisemmat sepustukseni niin varmaan arvaatte, että samaa liikuntapohdiskelua jatkan nyt sitten tässä artikkelissa. Se mun työssä on hienoa, että mulla on valmis foorumi, jonne saan työnnettyä myös omaa tuotantoa :) No, ei tietty mitään tuhmia pakinoita tai tarinoita... mutta kumminkin.

Pääsiäinen lähestyy ja silloin suuntaan pohjoiseen Satu-siskon+kumppaneiden kanssa. Tarkoitus olisi hiihdellä ja syödä paljon äidin pullaa... odotan jo kovasti.

Tästäpä johtui mieleeni: millaisia liikkujia teidän vanhemmat ovat olleet ja ovat nyt vanhempina? Esimerkiksi minun, Satun ja Sinikan vanhemmat ovat tehneet raskasta maataloustyötä elämänsä parhaat vuodet. Eipä siellä Kieringissä mitään spinninkejä, bodypumppeja tai pilatesta harrastettu, liikkuminen tuli arjen töistä. Kun tämä loppui, vanhempani siirtyivät eläkkeelle, he eivät enää käytelleet kroppaansa kuten ennen. Söivät silti samalla rytmillä ja lihoivat. En muista kertaakaan, että äiti olisi lähtenyt vaikka kävelylle, tai käynyt kesällä uimassa jeesiöjoessa? Isäkin ajeli vaan mopolla...Puhumattakaan siitä, että olisivat leikkineet ja puuhastelleet lasten kanssa! Pitää paikkansa, että liikunnan harrastaminen on nykyajan ilmiö. No joo, nyt ei puhuta antiikin Kreikasta...

Kesäisin Kieringin tiellä näkee vain Hiltulan Tuijan tai Mikkolan Johannan lenkkeilemässä: "son hurahtanu tuohon juoksemishen... mutta son semmonen urheilullinen, pitkä ja vahva tyvär(peräpohjolan murteessa tyvär tarkoittaa tytär, toim.huom.)", sanottiin Johannasta, joka oli minun koulukaveri. Tai jos mennään ajassa taaksepäin minun ala-aste vuosiin, näki Niemelän Minnan, pikkuserkun, hiihtämässä: "kyllä son niin vahva ja vankka tyvär, semmonen urheilullinen ja terve...", hänestä sanottiin. Minusta taas sanottiin: "son myöthän kipiä tuo tyvär, jaksaakhan se rääpäle juuri hiihtää lavolle asti (peräpohjolan murteessa lavolle tarkoittaa heinäladolle, toim.huom.)." Että näin ne mielikuvat omista kyvyistä rakentuu...

Marza

Heipä hei,

Liityin tähän hommeliin nyt sitten mukaan ja täytyy sanoa että olen tosi iloinen että liikuntakärpänen on päässyt purasemaan sua p.....stä.
Se tarkoittaa myös sitä että voidaan tehdä kimpassa kaikkea kivaa, kutan mennä sinne joogaa ja uimaan ja vaikka mitä. Ja mökilläkin voidaan tehdä piiiiitkiä kävelyretkiä ym. hauskaa.
Ja sitten onkin kiva rentoutua ja ja ottaa yksi saunaolut. :)

Nyt en kuitenkaan aio enempää tänne tarinoida, kunhan tiedät että messissä ollaan. Koska joudun nähtävästi antaa..... hoh hoijaa.

Mutta palataan.

Vauhdissa!

Kankut kipiät eilisen sulkapallotreenin jälkeen, au au au... Kyllä, olen pitänyt lupaukseni ja liikkunut ahkerasti: kävellyt, uinut, joogannut ja pelannut sulkista. Mie kun en oikein osaa aloittaa mitään maltilla, joten olen liikkunut varmaan äkkiseltään liikaakin. Mutta jo näinkin lyhyessä ajassa huomaa miten valtavan hyvä olo siitä tulee, kun käyttää kroppaansa! Olen tutkiskellut itseäni hiljaa sydämessäni ja pohdiskellut tätä liikunta-asiaa pitkään. Ja kappas, joskus blondillakin välähtää! Olen löytänyt jo 2 viisasten kiveä joilla saan itseni motivoitua liikkumaan säännöllisemmin.
Viisasten kivi nro1: monipuolisuus. Näin mie raukka olen aikaisemmin yrittänyt pitää yllä liikuntaintoa: Aloitan kävelykauden. Kävelen sitä yhtä ja samaa reittiä viikosta toiseen. Pitkin hampain raahaudun lenkkipolulle, miettien koko ajan joko se tunti tulee täyteen, että kauanko tätä vielä kestää.. Sitte mie aloitan uintikauden. Kolmesti viikossa pakotan itseni uimahalliin. Vetelen allasta päästä päähän, miettien että joko se kilometri tulis täyteen, mie en jaksa, koska tämä loppuu... Sitte mie aloitan joogan. Maksan itteni kipiäksi kalliista tunneista ja koetan sovittaa aikatauluja yhteen Sohvin kanssa. Väliin jää viikko, sitten toinen ja lopulta... Mitä ihmettä, herää pahvi!!! Mulla pitää olla tarpeeksi erilaisia lajeja, jotka innostavat liikkumaan eri tavoin!!!! Sitä luulisi, että tuohan on itsestään selvää, mutta ei näköjään ole ollut, ainakaan blondille.
Viisasten kivi nro 2: asennemuutos. Aikaisemmin liikunta on mulla yhdistynyt liikaa ulkoisiin seikkoihin ja laihduttamiseen, tai ainakin lihomisen estämiseen. Olen alkanut ajatella toisin, liekö työlläni ja vanhenemisella olisi vaikutusta ajattelutavan muutokseen. Liikun siksi, että pysyisin terveenä fyysisesti ja psyykkisesti. Liikun siksi, että itse liikkuminen on hauskaa ja tuottaa nautintoa. Ihminen on luotu liikkumaan, joten pyrin pois ajattelusta, että liikunta on jotakin ylimääräistä, joka pitää suorittaa pois alta. Tässä kohtaa on vielä pureksittavaa, koska asennemuutos vaatii aina aikaa.

Liikuntalupaus

Jatkan samalla aiheella, mutta tällä kertaa yritän kaikin keinoin välttää valittavaa, purnaavaa sävyä, johon niin luontevasti kyynisenä luonteena sujahdan, vaan lähestyn aihetta toisesta näkökulmasta, positiivisesti ja innokkaasti (juu, zärzi siellä jo nauraa valmiiksi!).
Tein tänään liikuntalupauksen.
Syyt ovat ilmeiset: 40 kohta mittarissa, sairastelu, väsymys jne. Miksi en ole jo aikoja sitten tarttunut liikuntahärkää sarvista?
Tästä saa ehkä sen käsityksen, että en liiku ollenkaan, mutta se ei ole aivan totta. Luonnehdin itseäni tuuriliikkujaksi (tuurijuoppohan jo olen); aloitan innokkaasti treenikauden, joka sitten lopahtaa milloin mihinkin, kunnes taas alkaa maistua... Pisin putki on ollut yli vuoden mittainen, ja silloin olinkin varsin solakassa kunnossa.
Mutta miksi sitten tein juuri tänään päätöksen aktivoitua liikkumisessa? Syyt ovat löydettävissä paitsi edellä mainituista, myös turhamaisuuden puolelta. Syyt ovat myös, sanoisinko, ammatilliset. Tänään löimme lukkoon Mallorcan jäsenmatkan ohjelmarungon. Kainalot hikisenä kuuntelin työryhmän suunnitelmia... Ohjelmasta tulee varsin liikuntapainoitteinen. Ja paljon vesijumppaa. Ajatelkaa: suomen menestyvimmän painonhallinnan ja hyvinvoinnin verkkopalvelun tuottaja bikineissä kalpeana ja omalla uimarenkaalla varustettuna, hengästyy jo hotellin hississä. Ei kuulkaa, ei käy laatuun! On totisesti aika ryhdistäytyä! Aikaa on 11 viikkoa. Että kaikki rakentavat kommentit olisivat nyt varsin toivottavia.

Liikuntalukko

Onko minussa jokin sisäänkirjoitettu koodaus, joka välittää sairastu! -viestin joka kerta, kun aivokapasiteettini ylittää tietyn määrän "nyt alan tosissaan kuntoilla" -ajatuksia? Viime viikolla brakasi selkä ja nyt olen kovaa vauhtia kehittämässä kuumeista flunssaa. Seuraavaksi käy niin, että liukastun mäessä matkalla bussipysäkille, ehkä olen pakannut laukkuuni mukaan uimavehkeet... Välttämättä ei tarvitse edes sairastua, psyykkeeni nimittäin pitää huolen siitä, että tekosyistä löytyy ihan omasta takaa. Vaikkapa näin: firman myymät puoli-ilmaiset liikuntasetelit, joita en ole vieläkään saanut aikaiseksi ostaa, loppuvat ja suivaannun niin, että ostan kotimatkalla fazerin sinisen, pari olutta ja piereskelen illan telkkarin ääressä.
Minusta tuntuu, että en ole vieläkään päässyt yli peruskouluaikaisista liikuntatraumoista. Sitä, että olin aina viimeinen hiihtokilpailuissa (onneksi joskus myös Niemen Marko), aina viimeinen, joka valittiin mihinkään joukkueeseen, aina se, joka oli jäykkä, taipumaton ja heikko, aina se, joka valitti hengästymistä, vihasi juoksemista ja säheltämistä, kavahti kaikenlaisten mailojen ja pallojen kanssa huitomista, halveksi kiljuvia, hikisiä, päälle tunkevia ikätovereita, pelkäsi pistelaskuja, sekuntikelloja, matkoja, sijoituksia, palkitsemista, rankaisemista (jouduin yleensä jäähylle kiroilun takia, josta sain edes pikkuisen kyseenalaista ihailua osakseni)...
Vai onko tämäkin vain pelkkä tekosyy? Kamoon, kasva aikuiseksi!

Vanhuus tulee, kääk!

Just, selkä sökönä. Aamuisin tulehduskipulääkkeet, lihasrelaxantit ja panacodit nassuun normaalien masennuslääkkeiden ynnä vitamiinien kera. Ja pönttöhän niistä menee sekaisin, mutta pysyypähän kipu loitolla. Lisäksi lääkkeistä viiltävä vatsakipu, joka ei helpota oksentamalla eikä paskantamalla.

Mielessäni välähtää kuva taannoiselta pilates-kurssilta ja sen ohjaajasta. Nainen oli reilusti yli 60-vuotias ja aivan upea kaikin puolin! Hän kertoi olleensa 40-vuotiaana aivan romuna, pientä kremppaa koko ajan eikä mielialassakaan ollut kehumista. Sittemmin hän alkoi hoitaa itseään kuntoon liikunnalla, oikealla ruokavaliolla ja ties millä - tietysti pilateksella oli myös iso merkitys kunto-remontissa.

Näinkö se menee, että laiskuus ja itsestään piittaamattomuus alkaa kostautua, kun ikää tulee? Tiesinhän minä sen, mutta...

Onhan siinä varjopuolensakin...

Tänään varmistui, että toukokuussa lähden sitten viikoksi työmatkalle Mallorcalle. Mahtavaa, joku saattaa ajatella. Auringossa makailua ja altaalla pulikointia, ruokaa ja juomaa mahan täydeltä. Mutta hyvät ihmiset, tästä reissusta tulee olemaan hupi kaukana.
Ajatelkaa: n. 20 yli-innokasta ja -painoista, suurimmalla todennäköisyydellä keski-ikäistä, vaihdevuosista kärsivää naista ottamassa riemua irti jäsenmatkalla, jossa teemana ovat terveelliset elämäntavat... Paimenna niitä sitten...
Voi herra mun jeesus varjele!

Jeesuksenmoinen piristys

Minua yleensä väsyttää aina enemmän tai vähemmän, ja taitaa se myös olla masentuneisuutta
( sitä suomalaista kansanperinne sairautta). No, niin menin sitten kiinalaiselle akupunktiolääkärille, ja kas, Fang sanoi heti, että sinulla on varmaan kilpirauhasen vajaatoimintaa, pisteli naaman neuloja täyteen ja käski ottaa merileväpillereitä.

Jeesus siunaa sitä energian määrää, mikä sen jälkeen ( siitä on nyt viikko) on lähtenyt virtaamaan. Siivosin työhuoneeni viime viikolla ( siivottu viimeksi mennä vuonna, jos koskaan) ja just äsken vetäsin keittiön kiiltäväksi näin aamu tuimaan. Ja nyt katseeni hamuaa jo uusia kohteita energiavirtojeni purkamiseksi.

Tällaiseltako normaali ihmisestä tuntuu? Tarmokkaalta ja pirteältä? Mihin tämä vielä johtaa? Taidan valloittaa koko maailman!

firman juhlat

En sitte löytäny eilen sitä miljonääriä vieläkään, vaikka olin miljönääriklubilla! Firma teki vuonna 2007 ennätyshyvän tuloksen ja päätti maksaa osan bonuksista ökyjuhlilla. Ja olihan se: ilmasta viinaa, ruokaa ja näyttävät puitteet. Nyt on sitte pikkusen pää kipiä.
Ohjelmaakin oli, jolla varmistettiin että jokainen pääsee nolaamaan ittensä julkisesti ainakin kerran. Mun kohdalle sattui Marco Bjuström -pantomiimi, joka oli kyllä kaukana hauskasta, lähinnä sille naureskeltiin säälistä.
Mutta voi mahoton miten sitä oli mukava hoksata kaikenlaista: kuka vehtaa kenenkin kanssa, kuka on lääpällään kehenkin, kuka pääsee pukille, kuka saa pakit, kuka yrittää yletä reittä pitkin, kuka on kusipää, kuka varsinainen herranterttu, kenestä paljastuu aivan uusia puolia hurjassa humalassa ja niin edelleen... Aivan mahtavaa kerrassaan - parempaa kuin mikään Big Brother! Ihmismielen alhaisimmat tunteet, vahingonilo, sääli, myötähäpeä, kateus ja pahanilkisyys ovat mannaa meille keskinkertaisille keskenkasvuisille ihmisille, ah!
Jostain syystä ihmiset tulevat mulle herkästi uskoutumaan? Kuulin nimittäin sellaisiakin tarinoita, joita en oikeastaan olisi välittänyt tietää. Ne tietysti koskivat myös minua. Että sulattelemistakin jäi.
Onneksi tällaisia juhlia ei satu tavalliselle duunarille kovin monta kertaa elämässä, huh.

Kehari ja lappalais-akka

Eilen istuin pomoni kanssa 2 tuntia kehityskeskustelussa elikkä keharissa. Menin tilaisuuteen sepalus auki ja pää sumeana. Nyt mie jään kiinni siitä että en ole oikiasti saanu mithän aikhan että en hallitte tätä hommaa yhthän olen lihava tyhymä ruma ja kaikin puolin maailman epäsopivin -tyyppiset ajatukset kieppuivat päässäni saaden aikaan äänekkään perhosjenkan vatsassa.
No, kehari oli ja meni. Käytin loppupäivän raportoidessa sovituista toimenpitestä - joita tuskin enää muistin iltapäivällä. Intoonnuin kummiskin miettimään asioita kunnolla vasta siinä vaiheessa ja raportista tulikin sitten varsin pitkä. Lisäilin mukaan asioita, joista ei varsinaisesti ollut mitään puhetta, osa toimenpiteistäkin oli täysin omasta päästä temmattuja.
Pomo kommentoi aamulla: "oikein hyvä raportti eilisestä Kumpula". Ei se varmaan ollu sitä edes lukenu.

Lappalais-akka meni lääkäriin: "Mikä son ko sathella aina pilhun koskee?" Lääkäri mittaili akkaa katseellaan, otti sitten puukon ja sivalsi. "No houkka, ko ei enhän koske! Mitäs herra lääkäri tehit", akka ihmetteli. "Katkasin rouvalta saappaan varret", lääkäri vastasi.

Jep, tulipahan tämäkin tehtyä

Jokaisen itseään kunnioittavan (ja omia mielipiteitään epätoivoisesti julkiseksi haluavan) kansalaisen täytyy julkaista oma blogi! Tunnustan kuitenkin heti kärkeen, että minulle on aivan se ja sama kommentoiko kukaan koskaan mitään tänne...
Jään odottamaan kommentteja ;)