Olen pahoillani edellisen tekstini ylimielisyydestä kirjoittaessani hautajaisista. Se on painanut mieltäni.
Kappelissa oli harrasta valon siivilöityessä kaikkia ikkunoita koristavien lasimaalaustan lävitse. Murtuneita ihmisiä viipyilevä suru sylissään. Papin ontto puhe ja suntion suuret kädet. Kyyneleitä ja hiljaisten poikien pienet suut täynnä viinirypäleitä ja pyhää ihmetystä. Saattokulkue kulki hennon lumen peittämällä vanhalla hautausmaalla, jonka uurnalehtoon suuret kädet ovat sirotelleet poikani Venjan tuhkan. Silloin lunta oli enemmän, vienoinen tuuli tarttui tuhkaan ja kuljetti osan mukanaan.
Havahdutko hetkin
ja muistat meitä?
Sitä mitä jäit vaille,
mitä jäimme vaille?
Tuhosta pelastuu
jotakin aina:
taru ja laulu,
kukka ja kivi.
-Aale Tynni-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti