elämästä ja kuolemasta

Sari taitaa todellakin pelätä minun kirjoittavan tänne jotakin typerää; kun puhelimessa sain jälleen kuulla häneltä: "ei sinun tarvitse sinne kirjoittaa". Mutta en välitä jos juttuni ovat jotenkin tyhmiä, mitä muutakaan pölijältä voi odottaa.
Voin osoittaa teille rakkaat blogisisaret noviisiuteni näin hiljaisellaviikolla, tasa-arvon ja Minna Canthin-päivänä ja luoda elämäni ensimmäisen blogitekstin. Näin alkuun minun on tunnustetta, että olen kaunosieluinen, herkkähipiäinen, moraalinvartija, jeesustelija, itseäni parempaa teeskentelevä ja lisäisin tähän listaan vielä nalkuttaja ja valittaja. Muuten olen ihan mukava. Alkoholinkäytön suhteen olen varsinkin osoittanut moraalinvartiuteni ja toinen asia,missä erityisesti päden on äitiys.

Kuntoilusta1: Aamulla poljin vanhimman poikani kanssa päiväkotiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä. Sitten vihdoin perille tultaessa tärisin uupumuksesta. Vasta sairastettu raju influenssa on vienyt viimeisetkin voimani ja pyöräily seisoaltaan, kun satula oli liian korkealla(jota en tietystikkään näin naisena osaa itse laskea) otti todella voimille. Miten lie perittyä liikkumiseni sitten onkaan, mutta muistan lapsuudestani ne ankeat sunnuntaikävelyt, joiden kohokohdaksi nousi kioskilta saadut karkit. Meillä ei ollut autoa joten kouluun, kavereille ja harrastuksiin sai kävellä, vaikka olisi ollut 30 astetta pakkasta. Etelästä tullut nuori innokas työterveyslääkäri oli huolissaan isäni, jonka kehoon olivat jälkensä jättäneet viina ja kolme punaista norttiaskia jotka hän poltti päivän aikana, kunnosta silloin onnellisella 80-luvulla. Huojentuneena isäni vastauksesta ajatteli lääkäri, ettei tämä lapin surkea kansa suinkaan ollut täysin menettetty, hän ei vielä tiennyt tulevista vaikeuksista kahdenkymmennen vuoden kuluttua, jolloin tämän hyljätyn kaupungin ihmiset kärsisivät valtavista työttömyyden aiheuttamista alkoholi-ja mielenterveysongelmista Salcompin ja Stora Enson paetessa paikalta. Isäni oli vastannut kävelevänsä joka päivä töihin, mutta jättänyt kertomatta, että matkaa työpaikalle oli kotioveltamme 50 metriä.

Viisivuotiaana vaadin päästä balettitunneille ja niinpä isä vei minut pyöräntarakalla kesken lukukauden seminaarin koululle tanssitunnille. Seisoin siellä itku kurkkua kuristaen t-paidassa, rumat ja muutenkin inhottavat sukkahuosut jalassa, kun muut liihottivat ihanissa tylliasuissa. Se oli traumaattista se. Mutta neljän vuoden sulattelun jälkeen uskalsin palata ja huonossa opetuksessa onnistuin hankkimaan väärän kierron jalkoihini. Tanssimista rakastan edelleen.
Mielestäni käveleminen on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja näin ilmastonmuutosta ajatellen se on jopa maailman parantamista. Varsinkin lumisohjossa kaksi lasta rattaissa ja yksi vierellä roikkumassa kävely on todella nautinnollista.

Ensi viikolla Lappi kutsuu minua ja poikia, emme lennä emme vaan junailemme ja parannamme maailmaa. Minusta on näköjään tullut myös ilmanpäästö moralisti ja lasken kuluttamiani kaloreita sen suhteen mitä päästöjä valinnoillani aiheutan. Ajattelin hiihdellä(lue laitan kerran sukset jalkaan ja kyllästyn) en kuntoilla, vähän lykkiä ja nauttia valosta ja hiljaisuudesta. Ikävä kyllä huomenna joudun "rakastamalleni" länsirannikolle. Pori ja Uusikaupunki voivat toki olla mukaviakin paikkoja elää, mutta Rauma on jotain omaa luokkaansa, mutta sinne nyt joudun hautajaisiin menemään. En parin siellä asutun vuoden jälkeenkään vielä tiedä mitä ja miten raumlaisil saa puhua. Ehkä vain hymyilen ja nöykkäilen ja kysyn minkälainen paatti vainajalta jäi. Kuuntelen kuinka lapsieni isoisoisä selittää ylpeänä sukulaisilleen minun olevan yliopiston lehtorin tytär. Enkä vieläkään vedä mattoa alta tältä kunnialta, jonka aiheutan hänelle, enkä korjaa väärinkäsitystä jonka on alulle pannut isäni keskenjääneet luonnontieteiden opiskelut yliopistossa.

Kuntoilusta2:Kirsin kanssakin olemme jo kaksi kertaa käyneet kävelyllä ja olemmehan sopineet niistä vasta viime syksynä. Lenkkisaunassa olemme kyllä käyneet ahkerammin. Aina voin vedota siihen, ettei ole kunnon kenkiä, tai rahaa ostaa niitä tai aikaa hankkia niitä ja mitä parhain selitykseni on etten ole löytänyt kauniin värisiä. Vaaleanpunaisen jumppapallon olen omistanut monta kuukautta ja vatsani näyttää edelleen ryppyiseltä pullataikinalta. Inhoan vatsalihasten tekemistä. Kyllä nämä kannustuslauseet innoittavat minua: " ai tuleeko taas vauva , ai tyttöäkö yrität". Sitten selittelen neljän pojan riittävän ja kahdesta vauvasta samaan aikaan ja kun olen niin lyhyt jne. Enkä vain myönnä, että minulla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Pyydän anteeksi, että otin oikeudekseni vuodattaa ja kirjoittaa tästä näin pitkän. Lupaan etten enää koskaan kirjoita näin paljon.
Kolmen pannukakkupalan jälkeen tahdon sanoa, että nautin siitä mitä syön ilman syyllisyytä ja tahtoisin oppia nauttimaan kuntoilusta ja antakaa minulla armoa, että oppisin nauttimaan itsekurista.