Syy, miksi minun sisälläni palaa ehtymätön liikuntaliekki ja erityisesti pallopeliroihu, johtuu lapsuuteni violetinharmaasta kumipallosta. Ei sitä meillä kotona ollut, vaan naapurissa (Kumpulassa, Sari tietää). Pallon alkuperäinen väri (mikä se sitten lienee) oli aikoja sitten hiipunut harmahtavan violetiksi, mutta itse pallo oli kestävä ja kaikkeen pystyvä. Tuolla nyrkinkokoisella pallolla me pelasimme kaikki mahdolliset pelit. Välillä palloa lyötiin mailalla (lauta yms.), sitä heitettiin seinään tai katolle, sitä kieritettiin maata myöten tai pitkin pirtin lattiaa.
Syksyllä pallo jäi yleensä ulos ja keväällä se löytyi jostakin lumen alta paljastuneesta lätäköstä täysin toimintakuntoisena. Joskus pallo katosi pitkään heinikkoon, mutta ilmestyi taas heinänteon jälkeen somasti ruohotuppaan vierestä. Navetan alta palloa ryömittiin hakemaan vähän väliä. "Läninki siinä hierau", mutta peli jatkui.
Harmaa pallo oli taianomainen, pelatessa koko muu maailma katosi, oli vain pelin tuoma jännitys ja kaiken kattava tunne omista fyysistä voimista. Pelit jatkuivat tuntikaupalla, ja kotiin syömään lähtemistä siirrettiin viimeiseen asti. Ja kun nälkä lopulta voitti ja oli pakko lopettaa, tuntui melkein haikealta, ja halu päästä takaisin pallon kimppuun siivitti syömiset pikahotkaisuiksi.
Lapsena en koskaan ajatellut, että saisinpa oman pallon tai että olisi joku muu pallo kuin se harmaa ponnahtelija. Sana pallo tarkoitti juuri tätä nimenomaista kimmoisaa, kestävää ikipalloa.
Tänään 50-vuotiaana harrastan pilatesta ja kuntojumppaa ja pelaan edelleen 2 kertaa viikossa lentopalloa. Ja jos en pääse pelaamaan, hypin seinille melko pian. Olen siis pallopeliriippuvainen, mutta erinomaisessa kunnossa, ja siitä lähetän kiitokset sinulle lapsuuteni legendaarinen
kumipallo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti