Surullinen, rankka ja raadollinen painon pudotus on ollut tämä ero, onnekseni sain kaksi kiloa takaisin ja vaaka näyttää nyt 44,7kg. Eron jälkeen olen yrittänyt opetella poikamies elämää: istunut puistoissa, baareissa, puhunut ala-arvoisia juttuja, jättänyt laukun sekä aivot narikkaan, nukkunut vieraissa, pelannut pelikonsoleille(kai se oli joku Wii) nyrkkeilypeli kapulat kädessä päihittäen mennen tullen kaikki pohojosen pojat, jotka sitä poikamieseloe minulle näyttivät. Eli olen löytänyt oman lajini: nyrkkeilyn, jossa ei satu, tuijotetaan vain kuvaruutua ja mäiskitään käsillä niin paljon kuin jaksaa ja heti jäin koukkuun. Oli siinä myös sellainen keilauspeli, mutta aivan liian hidasta minun makuuni.

Kuka helvetti keksi sanonnan "lihavat ovat leppoisia"? Just joo...!

Vyötärömakkarat ovat tulleet jäädäkseen ja olen siirtynyt lopullisesti sukumme naisten vyötäröttömään joukkoon. Kamalaa. Painoindeksini osoittaa ylipainoa, vaatteet eivät mahdu päälle, ja peilistä katsoo ulkonäköönsä tyytymätön nainen. Takapuoleni kuunmaisemaan tutustuin eilen bikineitä sovittaessani. Päätös: tänä kesänä minua ei näe rannoilla, jäsenmatkalla en aio altaaseen astua, vetoan vaikka kuukautisiin tai johonkin mystiseen ihottumaan... Tilasin ellokselta pari tunikaa kokoa 42, viime kesän vaatteet sulloin komeroon. Tulee pirun kuuma kesä.
V...a niin maan p...eesti! 12 kg puolessa vuodessa! Ja suunta ylöspäin.
Keskityn olemaan ryhdikäs, väittävät nimittäin, että kilojaan tulee kantaa ylväästi ja että xl-nainen on upea. Myönnän, että jotkut ovatkin, ja sellaiset naiset ovat sinut massansa kanssa (tai ainakin esittävät niin...) Minä en tunne itseäni isoksi ja vierastan tätä ylimääräistä tavaraa kehossani. Inhoan sen mukanaan tuomaa kömpelyyttä ja epämukavuutta.
Saisinpa tästä taas oikein mehevän syyn masentua? Tarkemmin ajatellen, enpä taida viitsiä.

Kuntotesti - voi kauhistus!

Jees, kävin sitten Lohjan Kisakalliossa kuntotestissä, johon liikuntavalmentajamme Sirpa oli jo monesti pyytänyt. Tulos oli tyrmäävä: lihaskunto hyvä, mutta peruskunto heikko. Siis: verrattuna ikäiseeni ja kokoiseeni olen keskimääräistä heikkokuntoisempi! Suomeksi: hapenottokykyni, eli aerobinen kunto on todella surkea :(

Nyt olen hankkimassa kunnon sykemittaria kaveriksi, jotta alan ymmärtää millaisella sykkeellä minun olisi liikuttava, jotta kuntoni kasvaa. Sirpa sanoi, että todennäköisesti hämmästyn, kuinka rauhallisella liikkumisella pysyn minulle sopivissa, peruskuntoa kasvattavissa, sykerajoissa. Minulle laadittu henkilökohtainen kunto-ohjelma ei todellakaan sisällä 15 km:n hiihtolenkkejä reippaalla vauhdilla (huonosti voideluilla suksilla) tai 40 minuutin "mehut pois" uintia. Ehei, minun kuuluisi liikkua tooosi rauhallisella temmolla kävellen ja sauvakävellen, pitäen lepopäiviä lähes joka toinen päivä.

Jokin aika sitten tehty liikuntalupaus on varmasti vaikuttanut lihaskunnon kehittymiseen, mutta aerobisen kunnon kannalta olen mennyt aivan metsään! Pakko ruveta väline-urheilijaksi ja hankkia se saamarin mittari... Puolen vuoden kuluttua kuntotesti uusitaan ja auta armias, jos kehitystä ei ole siihen mennessä tapahtunut!

Lopulta jään yksin

Tänään olen surullinen vaikka ulkona paistaa aurinko ja ilmassa on kevään tuntua. Suren, että aiheutan tuskaa ihmiselle, jota rakastan. Aiheutan tuskaa, koska ajattelen aina ensisijaisesti itseäni. Ja valitsen jäädä yksin.

Miten mielelläni sitoutuisin ihmiseen, rakastaisin kaikella sillä voimalla, jota pidättelen sisälläni. Mutta: Olen kyvytön olemaan muita varten enkä odota muiden olevan minua varten. Siksi kai en esim. ole koskaan ajatellutkaan voivani hankkia lapsia? Minä en usko sellaiseen romanttiseen rakkauteen, en sellaiseen kaiken ylittävään tunteeseen. Minä uskon sellaiseen hiljaiseen, juurevaan rakkauteen, jossa ei tarvitse todistella, vakuutella, kerjätä...

Olen suuri pelkuri, joka ei uskalla tarttua ihmiseen. Olen pohjattoman itsekäs, joka ei suostu käpertymään toisen tähden. Olen sydänjuurista haavoittunut, joka ei luota ihmissuhteisiin.

Silti haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Minä vain en osaa, en jaksa, en suostu ihmissuhdepeleihin. Lopulta siis jään yksin - näin valitsen.

mieltä painaa

Olen pahoillani edellisen tekstini ylimielisyydestä kirjoittaessani hautajaisista. Se on painanut mieltäni.
Kappelissa oli harrasta valon siivilöityessä kaikkia ikkunoita koristavien lasimaalaustan lävitse. Murtuneita ihmisiä viipyilevä suru sylissään. Papin ontto puhe ja suntion suuret kädet. Kyyneleitä ja hiljaisten poikien pienet suut täynnä viinirypäleitä ja pyhää ihmetystä. Saattokulkue kulki hennon lumen peittämällä vanhalla hautausmaalla, jonka uurnalehtoon suuret kädet ovat sirotelleet poikani Venjan tuhkan. Silloin lunta oli enemmän, vienoinen tuuli tarttui tuhkaan ja kuljetti osan mukanaan.

Havahdutko hetkin
ja muistat meitä?
Sitä mitä jäit vaille,
mitä jäimme vaille?
Tuhosta pelastuu
jotakin aina:
taru ja laulu,
kukka ja kivi.
-Aale Tynni-

Violetinharmaa kumipallo

Syy, miksi minun sisälläni palaa ehtymätön liikuntaliekki ja erityisesti pallopeliroihu, johtuu lapsuuteni violetinharmaasta kumipallosta. Ei sitä meillä kotona ollut, vaan naapurissa (Kumpulassa, Sari tietää). Pallon alkuperäinen väri (mikä se sitten lienee) oli aikoja sitten hiipunut harmahtavan violetiksi, mutta itse pallo oli kestävä ja kaikkeen pystyvä. Tuolla nyrkinkokoisella pallolla me pelasimme kaikki mahdolliset pelit. Välillä palloa lyötiin mailalla (lauta yms.), sitä heitettiin seinään tai katolle, sitä kieritettiin maata myöten tai pitkin pirtin lattiaa.

Syksyllä pallo jäi yleensä ulos ja keväällä se löytyi jostakin lumen alta paljastuneesta lätäköstä täysin toimintakuntoisena. Joskus pallo katosi pitkään heinikkoon, mutta ilmestyi taas heinänteon jälkeen somasti ruohotuppaan vierestä. Navetan alta palloa ryömittiin hakemaan vähän väliä. "Läninki siinä hierau", mutta peli jatkui.

Harmaa pallo oli taianomainen, pelatessa koko muu maailma katosi, oli vain pelin tuoma jännitys ja kaiken kattava tunne omista fyysistä voimista. Pelit jatkuivat tuntikaupalla, ja kotiin syömään lähtemistä siirrettiin viimeiseen asti. Ja kun nälkä lopulta voitti ja oli pakko lopettaa, tuntui melkein haikealta, ja halu päästä takaisin pallon kimppuun siivitti syömiset pikahotkaisuiksi.

Lapsena en koskaan ajatellut, että saisinpa oman pallon tai että olisi joku muu pallo kuin se harmaa ponnahtelija. Sana pallo tarkoitti juuri tätä nimenomaista kimmoisaa, kestävää ikipalloa.

Tänään 50-vuotiaana harrastan pilatesta ja kuntojumppaa ja pelaan edelleen 2 kertaa viikossa lentopalloa. Ja jos en pääse pelaamaan, hypin seinille melko pian. Olen siis pallopeliriippuvainen, mutta erinomaisessa kunnossa, ja siitä lähetän kiitokset sinulle lapsuuteni legendaarinen
kumipallo.

elämästä ja kuolemasta

Sari taitaa todellakin pelätä minun kirjoittavan tänne jotakin typerää; kun puhelimessa sain jälleen kuulla häneltä: "ei sinun tarvitse sinne kirjoittaa". Mutta en välitä jos juttuni ovat jotenkin tyhmiä, mitä muutakaan pölijältä voi odottaa.
Voin osoittaa teille rakkaat blogisisaret noviisiuteni näin hiljaisellaviikolla, tasa-arvon ja Minna Canthin-päivänä ja luoda elämäni ensimmäisen blogitekstin. Näin alkuun minun on tunnustetta, että olen kaunosieluinen, herkkähipiäinen, moraalinvartija, jeesustelija, itseäni parempaa teeskentelevä ja lisäisin tähän listaan vielä nalkuttaja ja valittaja. Muuten olen ihan mukava. Alkoholinkäytön suhteen olen varsinkin osoittanut moraalinvartiuteni ja toinen asia,missä erityisesti päden on äitiys.

Kuntoilusta1: Aamulla poljin vanhimman poikani kanssa päiväkotiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä. Sitten vihdoin perille tultaessa tärisin uupumuksesta. Vasta sairastettu raju influenssa on vienyt viimeisetkin voimani ja pyöräily seisoaltaan, kun satula oli liian korkealla(jota en tietystikkään näin naisena osaa itse laskea) otti todella voimille. Miten lie perittyä liikkumiseni sitten onkaan, mutta muistan lapsuudestani ne ankeat sunnuntaikävelyt, joiden kohokohdaksi nousi kioskilta saadut karkit. Meillä ei ollut autoa joten kouluun, kavereille ja harrastuksiin sai kävellä, vaikka olisi ollut 30 astetta pakkasta. Etelästä tullut nuori innokas työterveyslääkäri oli huolissaan isäni, jonka kehoon olivat jälkensä jättäneet viina ja kolme punaista norttiaskia jotka hän poltti päivän aikana, kunnosta silloin onnellisella 80-luvulla. Huojentuneena isäni vastauksesta ajatteli lääkäri, ettei tämä lapin surkea kansa suinkaan ollut täysin menettetty, hän ei vielä tiennyt tulevista vaikeuksista kahdenkymmennen vuoden kuluttua, jolloin tämän hyljätyn kaupungin ihmiset kärsisivät valtavista työttömyyden aiheuttamista alkoholi-ja mielenterveysongelmista Salcompin ja Stora Enson paetessa paikalta. Isäni oli vastannut kävelevänsä joka päivä töihin, mutta jättänyt kertomatta, että matkaa työpaikalle oli kotioveltamme 50 metriä.

Viisivuotiaana vaadin päästä balettitunneille ja niinpä isä vei minut pyöräntarakalla kesken lukukauden seminaarin koululle tanssitunnille. Seisoin siellä itku kurkkua kuristaen t-paidassa, rumat ja muutenkin inhottavat sukkahuosut jalassa, kun muut liihottivat ihanissa tylliasuissa. Se oli traumaattista se. Mutta neljän vuoden sulattelun jälkeen uskalsin palata ja huonossa opetuksessa onnistuin hankkimaan väärän kierron jalkoihini. Tanssimista rakastan edelleen.
Mielestäni käveleminen on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja näin ilmastonmuutosta ajatellen se on jopa maailman parantamista. Varsinkin lumisohjossa kaksi lasta rattaissa ja yksi vierellä roikkumassa kävely on todella nautinnollista.

Ensi viikolla Lappi kutsuu minua ja poikia, emme lennä emme vaan junailemme ja parannamme maailmaa. Minusta on näköjään tullut myös ilmanpäästö moralisti ja lasken kuluttamiani kaloreita sen suhteen mitä päästöjä valinnoillani aiheutan. Ajattelin hiihdellä(lue laitan kerran sukset jalkaan ja kyllästyn) en kuntoilla, vähän lykkiä ja nauttia valosta ja hiljaisuudesta. Ikävä kyllä huomenna joudun "rakastamalleni" länsirannikolle. Pori ja Uusikaupunki voivat toki olla mukaviakin paikkoja elää, mutta Rauma on jotain omaa luokkaansa, mutta sinne nyt joudun hautajaisiin menemään. En parin siellä asutun vuoden jälkeenkään vielä tiedä mitä ja miten raumlaisil saa puhua. Ehkä vain hymyilen ja nöykkäilen ja kysyn minkälainen paatti vainajalta jäi. Kuuntelen kuinka lapsieni isoisoisä selittää ylpeänä sukulaisilleen minun olevan yliopiston lehtorin tytär. Enkä vieläkään vedä mattoa alta tältä kunnialta, jonka aiheutan hänelle, enkä korjaa väärinkäsitystä jonka on alulle pannut isäni keskenjääneet luonnontieteiden opiskelut yliopistossa.

Kuntoilusta2:Kirsin kanssakin olemme jo kaksi kertaa käyneet kävelyllä ja olemmehan sopineet niistä vasta viime syksynä. Lenkkisaunassa olemme kyllä käyneet ahkerammin. Aina voin vedota siihen, ettei ole kunnon kenkiä, tai rahaa ostaa niitä tai aikaa hankkia niitä ja mitä parhain selitykseni on etten ole löytänyt kauniin värisiä. Vaaleanpunaisen jumppapallon olen omistanut monta kuukautta ja vatsani näyttää edelleen ryppyiseltä pullataikinalta. Inhoan vatsalihasten tekemistä. Kyllä nämä kannustuslauseet innoittavat minua: " ai tuleeko taas vauva , ai tyttöäkö yrität". Sitten selittelen neljän pojan riittävän ja kahdesta vauvasta samaan aikaan ja kun olen niin lyhyt jne. Enkä vain myönnä, että minulla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Pyydän anteeksi, että otin oikeudekseni vuodattaa ja kirjoittaa tästä näin pitkän. Lupaan etten enää koskaan kirjoita näin paljon.
Kolmen pannukakkupalan jälkeen tahdon sanoa, että nautin siitä mitä syön ilman syyllisyytä ja tahtoisin oppia nauttimaan kuntoilusta ja antakaa minulla armoa, että oppisin nauttimaan itsekurista.