Olen pahoillani edellisen tekstini ylimielisyydestä kirjoittaessani hautajaisista. Se on painanut mieltäni.
Kappelissa oli harrasta valon siivilöityessä kaikkia ikkunoita koristavien lasimaalaustan lävitse. Murtuneita ihmisiä viipyilevä suru sylissään. Papin ontto puhe ja suntion suuret kädet. Kyyneleitä ja hiljaisten poikien pienet suut täynnä viinirypäleitä ja pyhää ihmetystä. Saattokulkue kulki hennon lumen peittämällä vanhalla hautausmaalla, jonka uurnalehtoon suuret kädet ovat sirotelleet poikani Venjan tuhkan. Silloin lunta oli enemmän, vienoinen tuuli tarttui tuhkaan ja kuljetti osan mukanaan.
Havahdutko hetkin
ja muistat meitä?
Sitä mitä jäit vaille,
mitä jäimme vaille?
Tuhosta pelastuu
jotakin aina:
taru ja laulu,
kukka ja kivi.
-Aale Tynni-
maanantai 24. maaliskuuta 2008
Violetinharmaa kumipallo
Syy, miksi minun sisälläni palaa ehtymätön liikuntaliekki ja erityisesti pallopeliroihu, johtuu lapsuuteni violetinharmaasta kumipallosta. Ei sitä meillä kotona ollut, vaan naapurissa (Kumpulassa, Sari tietää). Pallon alkuperäinen väri (mikä se sitten lienee) oli aikoja sitten hiipunut harmahtavan violetiksi, mutta itse pallo oli kestävä ja kaikkeen pystyvä. Tuolla nyrkinkokoisella pallolla me pelasimme kaikki mahdolliset pelit. Välillä palloa lyötiin mailalla (lauta yms.), sitä heitettiin seinään tai katolle, sitä kieritettiin maata myöten tai pitkin pirtin lattiaa.
Syksyllä pallo jäi yleensä ulos ja keväällä se löytyi jostakin lumen alta paljastuneesta lätäköstä täysin toimintakuntoisena. Joskus pallo katosi pitkään heinikkoon, mutta ilmestyi taas heinänteon jälkeen somasti ruohotuppaan vierestä. Navetan alta palloa ryömittiin hakemaan vähän väliä. "Läninki siinä hierau", mutta peli jatkui.
Harmaa pallo oli taianomainen, pelatessa koko muu maailma katosi, oli vain pelin tuoma jännitys ja kaiken kattava tunne omista fyysistä voimista. Pelit jatkuivat tuntikaupalla, ja kotiin syömään lähtemistä siirrettiin viimeiseen asti. Ja kun nälkä lopulta voitti ja oli pakko lopettaa, tuntui melkein haikealta, ja halu päästä takaisin pallon kimppuun siivitti syömiset pikahotkaisuiksi.
Lapsena en koskaan ajatellut, että saisinpa oman pallon tai että olisi joku muu pallo kuin se harmaa ponnahtelija. Sana pallo tarkoitti juuri tätä nimenomaista kimmoisaa, kestävää ikipalloa.
Tänään 50-vuotiaana harrastan pilatesta ja kuntojumppaa ja pelaan edelleen 2 kertaa viikossa lentopalloa. Ja jos en pääse pelaamaan, hypin seinille melko pian. Olen siis pallopeliriippuvainen, mutta erinomaisessa kunnossa, ja siitä lähetän kiitokset sinulle lapsuuteni legendaarinen
kumipallo.
Syksyllä pallo jäi yleensä ulos ja keväällä se löytyi jostakin lumen alta paljastuneesta lätäköstä täysin toimintakuntoisena. Joskus pallo katosi pitkään heinikkoon, mutta ilmestyi taas heinänteon jälkeen somasti ruohotuppaan vierestä. Navetan alta palloa ryömittiin hakemaan vähän väliä. "Läninki siinä hierau", mutta peli jatkui.
Harmaa pallo oli taianomainen, pelatessa koko muu maailma katosi, oli vain pelin tuoma jännitys ja kaiken kattava tunne omista fyysistä voimista. Pelit jatkuivat tuntikaupalla, ja kotiin syömään lähtemistä siirrettiin viimeiseen asti. Ja kun nälkä lopulta voitti ja oli pakko lopettaa, tuntui melkein haikealta, ja halu päästä takaisin pallon kimppuun siivitti syömiset pikahotkaisuiksi.
Lapsena en koskaan ajatellut, että saisinpa oman pallon tai että olisi joku muu pallo kuin se harmaa ponnahtelija. Sana pallo tarkoitti juuri tätä nimenomaista kimmoisaa, kestävää ikipalloa.
Tänään 50-vuotiaana harrastan pilatesta ja kuntojumppaa ja pelaan edelleen 2 kertaa viikossa lentopalloa. Ja jos en pääse pelaamaan, hypin seinille melko pian. Olen siis pallopeliriippuvainen, mutta erinomaisessa kunnossa, ja siitä lähetän kiitokset sinulle lapsuuteni legendaarinen
kumipallo.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
elämästä ja kuolemasta
Sari taitaa todellakin pelätä minun kirjoittavan tänne jotakin typerää; kun puhelimessa sain jälleen kuulla häneltä: "ei sinun tarvitse sinne kirjoittaa". Mutta en välitä jos juttuni ovat jotenkin tyhmiä, mitä muutakaan pölijältä voi odottaa.
Voin osoittaa teille rakkaat blogisisaret noviisiuteni näin hiljaisellaviikolla, tasa-arvon ja Minna Canthin-päivänä ja luoda elämäni ensimmäisen blogitekstin. Näin alkuun minun on tunnustetta, että olen kaunosieluinen, herkkähipiäinen, moraalinvartija, jeesustelija, itseäni parempaa teeskentelevä ja lisäisin tähän listaan vielä nalkuttaja ja valittaja. Muuten olen ihan mukava. Alkoholinkäytön suhteen olen varsinkin osoittanut moraalinvartiuteni ja toinen asia,missä erityisesti päden on äitiys.
Kuntoilusta1: Aamulla poljin vanhimman poikani kanssa päiväkotiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä. Sitten vihdoin perille tultaessa tärisin uupumuksesta. Vasta sairastettu raju influenssa on vienyt viimeisetkin voimani ja pyöräily seisoaltaan, kun satula oli liian korkealla(jota en tietystikkään näin naisena osaa itse laskea) otti todella voimille. Miten lie perittyä liikkumiseni sitten onkaan, mutta muistan lapsuudestani ne ankeat sunnuntaikävelyt, joiden kohokohdaksi nousi kioskilta saadut karkit. Meillä ei ollut autoa joten kouluun, kavereille ja harrastuksiin sai kävellä, vaikka olisi ollut 30 astetta pakkasta. Etelästä tullut nuori innokas työterveyslääkäri oli huolissaan isäni, jonka kehoon olivat jälkensä jättäneet viina ja kolme punaista norttiaskia jotka hän poltti päivän aikana, kunnosta silloin onnellisella 80-luvulla. Huojentuneena isäni vastauksesta ajatteli lääkäri, ettei tämä lapin surkea kansa suinkaan ollut täysin menettetty, hän ei vielä tiennyt tulevista vaikeuksista kahdenkymmennen vuoden kuluttua, jolloin tämän hyljätyn kaupungin ihmiset kärsisivät valtavista työttömyyden aiheuttamista alkoholi-ja mielenterveysongelmista Salcompin ja Stora Enson paetessa paikalta. Isäni oli vastannut kävelevänsä joka päivä töihin, mutta jättänyt kertomatta, että matkaa työpaikalle oli kotioveltamme 50 metriä.
Viisivuotiaana vaadin päästä balettitunneille ja niinpä isä vei minut pyöräntarakalla kesken lukukauden seminaarin koululle tanssitunnille. Seisoin siellä itku kurkkua kuristaen t-paidassa, rumat ja muutenkin inhottavat sukkahuosut jalassa, kun muut liihottivat ihanissa tylliasuissa. Se oli traumaattista se. Mutta neljän vuoden sulattelun jälkeen uskalsin palata ja huonossa opetuksessa onnistuin hankkimaan väärän kierron jalkoihini. Tanssimista rakastan edelleen.
Mielestäni käveleminen on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja näin ilmastonmuutosta ajatellen se on jopa maailman parantamista. Varsinkin lumisohjossa kaksi lasta rattaissa ja yksi vierellä roikkumassa kävely on todella nautinnollista.
Ensi viikolla Lappi kutsuu minua ja poikia, emme lennä emme vaan junailemme ja parannamme maailmaa. Minusta on näköjään tullut myös ilmanpäästö moralisti ja lasken kuluttamiani kaloreita sen suhteen mitä päästöjä valinnoillani aiheutan. Ajattelin hiihdellä(lue laitan kerran sukset jalkaan ja kyllästyn) en kuntoilla, vähän lykkiä ja nauttia valosta ja hiljaisuudesta. Ikävä kyllä huomenna joudun "rakastamalleni" länsirannikolle. Pori ja Uusikaupunki voivat toki olla mukaviakin paikkoja elää, mutta Rauma on jotain omaa luokkaansa, mutta sinne nyt joudun hautajaisiin menemään. En parin siellä asutun vuoden jälkeenkään vielä tiedä mitä ja miten raumlaisil saa puhua. Ehkä vain hymyilen ja nöykkäilen ja kysyn minkälainen paatti vainajalta jäi. Kuuntelen kuinka lapsieni isoisoisä selittää ylpeänä sukulaisilleen minun olevan yliopiston lehtorin tytär. Enkä vieläkään vedä mattoa alta tältä kunnialta, jonka aiheutan hänelle, enkä korjaa väärinkäsitystä jonka on alulle pannut isäni keskenjääneet luonnontieteiden opiskelut yliopistossa.
Kuntoilusta2:Kirsin kanssakin olemme jo kaksi kertaa käyneet kävelyllä ja olemmehan sopineet niistä vasta viime syksynä. Lenkkisaunassa olemme kyllä käyneet ahkerammin. Aina voin vedota siihen, ettei ole kunnon kenkiä, tai rahaa ostaa niitä tai aikaa hankkia niitä ja mitä parhain selitykseni on etten ole löytänyt kauniin värisiä. Vaaleanpunaisen jumppapallon olen omistanut monta kuukautta ja vatsani näyttää edelleen ryppyiseltä pullataikinalta. Inhoan vatsalihasten tekemistä. Kyllä nämä kannustuslauseet innoittavat minua: " ai tuleeko taas vauva , ai tyttöäkö yrität". Sitten selittelen neljän pojan riittävän ja kahdesta vauvasta samaan aikaan ja kun olen niin lyhyt jne. Enkä vain myönnä, että minulla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Pyydän anteeksi, että otin oikeudekseni vuodattaa ja kirjoittaa tästä näin pitkän. Lupaan etten enää koskaan kirjoita näin paljon.
Kolmen pannukakkupalan jälkeen tahdon sanoa, että nautin siitä mitä syön ilman syyllisyytä ja tahtoisin oppia nauttimaan kuntoilusta ja antakaa minulla armoa, että oppisin nauttimaan itsekurista.
Voin osoittaa teille rakkaat blogisisaret noviisiuteni näin hiljaisellaviikolla, tasa-arvon ja Minna Canthin-päivänä ja luoda elämäni ensimmäisen blogitekstin. Näin alkuun minun on tunnustetta, että olen kaunosieluinen, herkkähipiäinen, moraalinvartija, jeesustelija, itseäni parempaa teeskentelevä ja lisäisin tähän listaan vielä nalkuttaja ja valittaja. Muuten olen ihan mukava. Alkoholinkäytön suhteen olen varsinkin osoittanut moraalinvartiuteni ja toinen asia,missä erityisesti päden on äitiys.
Kuntoilusta1: Aamulla poljin vanhimman poikani kanssa päiväkotiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä. Sitten vihdoin perille tultaessa tärisin uupumuksesta. Vasta sairastettu raju influenssa on vienyt viimeisetkin voimani ja pyöräily seisoaltaan, kun satula oli liian korkealla(jota en tietystikkään näin naisena osaa itse laskea) otti todella voimille. Miten lie perittyä liikkumiseni sitten onkaan, mutta muistan lapsuudestani ne ankeat sunnuntaikävelyt, joiden kohokohdaksi nousi kioskilta saadut karkit. Meillä ei ollut autoa joten kouluun, kavereille ja harrastuksiin sai kävellä, vaikka olisi ollut 30 astetta pakkasta. Etelästä tullut nuori innokas työterveyslääkäri oli huolissaan isäni, jonka kehoon olivat jälkensä jättäneet viina ja kolme punaista norttiaskia jotka hän poltti päivän aikana, kunnosta silloin onnellisella 80-luvulla. Huojentuneena isäni vastauksesta ajatteli lääkäri, ettei tämä lapin surkea kansa suinkaan ollut täysin menettetty, hän ei vielä tiennyt tulevista vaikeuksista kahdenkymmennen vuoden kuluttua, jolloin tämän hyljätyn kaupungin ihmiset kärsisivät valtavista työttömyyden aiheuttamista alkoholi-ja mielenterveysongelmista Salcompin ja Stora Enson paetessa paikalta. Isäni oli vastannut kävelevänsä joka päivä töihin, mutta jättänyt kertomatta, että matkaa työpaikalle oli kotioveltamme 50 metriä.
Viisivuotiaana vaadin päästä balettitunneille ja niinpä isä vei minut pyöräntarakalla kesken lukukauden seminaarin koululle tanssitunnille. Seisoin siellä itku kurkkua kuristaen t-paidassa, rumat ja muutenkin inhottavat sukkahuosut jalassa, kun muut liihottivat ihanissa tylliasuissa. Se oli traumaattista se. Mutta neljän vuoden sulattelun jälkeen uskalsin palata ja huonossa opetuksessa onnistuin hankkimaan väärän kierron jalkoihini. Tanssimista rakastan edelleen.
Mielestäni käveleminen on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja näin ilmastonmuutosta ajatellen se on jopa maailman parantamista. Varsinkin lumisohjossa kaksi lasta rattaissa ja yksi vierellä roikkumassa kävely on todella nautinnollista.
Ensi viikolla Lappi kutsuu minua ja poikia, emme lennä emme vaan junailemme ja parannamme maailmaa. Minusta on näköjään tullut myös ilmanpäästö moralisti ja lasken kuluttamiani kaloreita sen suhteen mitä päästöjä valinnoillani aiheutan. Ajattelin hiihdellä(lue laitan kerran sukset jalkaan ja kyllästyn) en kuntoilla, vähän lykkiä ja nauttia valosta ja hiljaisuudesta. Ikävä kyllä huomenna joudun "rakastamalleni" länsirannikolle. Pori ja Uusikaupunki voivat toki olla mukaviakin paikkoja elää, mutta Rauma on jotain omaa luokkaansa, mutta sinne nyt joudun hautajaisiin menemään. En parin siellä asutun vuoden jälkeenkään vielä tiedä mitä ja miten raumlaisil saa puhua. Ehkä vain hymyilen ja nöykkäilen ja kysyn minkälainen paatti vainajalta jäi. Kuuntelen kuinka lapsieni isoisoisä selittää ylpeänä sukulaisilleen minun olevan yliopiston lehtorin tytär. Enkä vieläkään vedä mattoa alta tältä kunnialta, jonka aiheutan hänelle, enkä korjaa väärinkäsitystä jonka on alulle pannut isäni keskenjääneet luonnontieteiden opiskelut yliopistossa.
Kuntoilusta2:Kirsin kanssakin olemme jo kaksi kertaa käyneet kävelyllä ja olemmehan sopineet niistä vasta viime syksynä. Lenkkisaunassa olemme kyllä käyneet ahkerammin. Aina voin vedota siihen, ettei ole kunnon kenkiä, tai rahaa ostaa niitä tai aikaa hankkia niitä ja mitä parhain selitykseni on etten ole löytänyt kauniin värisiä. Vaaleanpunaisen jumppapallon olen omistanut monta kuukautta ja vatsani näyttää edelleen ryppyiseltä pullataikinalta. Inhoan vatsalihasten tekemistä. Kyllä nämä kannustuslauseet innoittavat minua: " ai tuleeko taas vauva , ai tyttöäkö yrität". Sitten selittelen neljän pojan riittävän ja kahdesta vauvasta samaan aikaan ja kun olen niin lyhyt jne. Enkä vain myönnä, että minulla ei ole minkäänlaista itsekuria.
Pyydän anteeksi, että otin oikeudekseni vuodattaa ja kirjoittaa tästä näin pitkän. Lupaan etten enää koskaan kirjoita näin paljon.
Kolmen pannukakkupalan jälkeen tahdon sanoa, että nautin siitä mitä syön ilman syyllisyytä ja tahtoisin oppia nauttimaan kuntoilusta ja antakaa minulla armoa, että oppisin nauttimaan itsekurista.
perjantai 7. maaliskuuta 2008
Periytyykö liikuntainto vai onko se pelkästään ympäristön vaikutuksen tulos?
Tervetuloa Marza ja Jolanda eiku Johanna ;) Tänne saa kirjoittaa ja kommentoida ja huomatkaa rakkaat bloggaaja noviisit, että tämä on julkinen palsta, joten Marza sun antamiset sitten ihan privaatisti...
Jep, olen etäpäivällä kotona ja työstän omaa artikkelia aiheesta "mistä motivaatio liikkumiseen". Jos olette lukeneet aikaisemmat sepustukseni niin varmaan arvaatte, että samaa liikuntapohdiskelua jatkan nyt sitten tässä artikkelissa. Se mun työssä on hienoa, että mulla on valmis foorumi, jonne saan työnnettyä myös omaa tuotantoa :) No, ei tietty mitään tuhmia pakinoita tai tarinoita... mutta kumminkin.
Pääsiäinen lähestyy ja silloin suuntaan pohjoiseen Satu-siskon+kumppaneiden kanssa. Tarkoitus olisi hiihdellä ja syödä paljon äidin pullaa... odotan jo kovasti.
Tästäpä johtui mieleeni: millaisia liikkujia teidän vanhemmat ovat olleet ja ovat nyt vanhempina? Esimerkiksi minun, Satun ja Sinikan vanhemmat ovat tehneet raskasta maataloustyötä elämänsä parhaat vuodet. Eipä siellä Kieringissä mitään spinninkejä, bodypumppeja tai pilatesta harrastettu, liikkuminen tuli arjen töistä. Kun tämä loppui, vanhempani siirtyivät eläkkeelle, he eivät enää käytelleet kroppaansa kuten ennen. Söivät silti samalla rytmillä ja lihoivat. En muista kertaakaan, että äiti olisi lähtenyt vaikka kävelylle, tai käynyt kesällä uimassa jeesiöjoessa? Isäkin ajeli vaan mopolla...Puhumattakaan siitä, että olisivat leikkineet ja puuhastelleet lasten kanssa! Pitää paikkansa, että liikunnan harrastaminen on nykyajan ilmiö. No joo, nyt ei puhuta antiikin Kreikasta...
Kesäisin Kieringin tiellä näkee vain Hiltulan Tuijan tai Mikkolan Johannan lenkkeilemässä: "son hurahtanu tuohon juoksemishen... mutta son semmonen urheilullinen, pitkä ja vahva tyvär(peräpohjolan murteessa tyvär tarkoittaa tytär, toim.huom.)", sanottiin Johannasta, joka oli minun koulukaveri. Tai jos mennään ajassa taaksepäin minun ala-aste vuosiin, näki Niemelän Minnan, pikkuserkun, hiihtämässä: "kyllä son niin vahva ja vankka tyvär, semmonen urheilullinen ja terve...", hänestä sanottiin. Minusta taas sanottiin: "son myöthän kipiä tuo tyvär, jaksaakhan se rääpäle juuri hiihtää lavolle asti (peräpohjolan murteessa lavolle tarkoittaa heinäladolle, toim.huom.)." Että näin ne mielikuvat omista kyvyistä rakentuu...
Jep, olen etäpäivällä kotona ja työstän omaa artikkelia aiheesta "mistä motivaatio liikkumiseen". Jos olette lukeneet aikaisemmat sepustukseni niin varmaan arvaatte, että samaa liikuntapohdiskelua jatkan nyt sitten tässä artikkelissa. Se mun työssä on hienoa, että mulla on valmis foorumi, jonne saan työnnettyä myös omaa tuotantoa :) No, ei tietty mitään tuhmia pakinoita tai tarinoita... mutta kumminkin.
Pääsiäinen lähestyy ja silloin suuntaan pohjoiseen Satu-siskon+kumppaneiden kanssa. Tarkoitus olisi hiihdellä ja syödä paljon äidin pullaa... odotan jo kovasti.
Tästäpä johtui mieleeni: millaisia liikkujia teidän vanhemmat ovat olleet ja ovat nyt vanhempina? Esimerkiksi minun, Satun ja Sinikan vanhemmat ovat tehneet raskasta maataloustyötä elämänsä parhaat vuodet. Eipä siellä Kieringissä mitään spinninkejä, bodypumppeja tai pilatesta harrastettu, liikkuminen tuli arjen töistä. Kun tämä loppui, vanhempani siirtyivät eläkkeelle, he eivät enää käytelleet kroppaansa kuten ennen. Söivät silti samalla rytmillä ja lihoivat. En muista kertaakaan, että äiti olisi lähtenyt vaikka kävelylle, tai käynyt kesällä uimassa jeesiöjoessa? Isäkin ajeli vaan mopolla...Puhumattakaan siitä, että olisivat leikkineet ja puuhastelleet lasten kanssa! Pitää paikkansa, että liikunnan harrastaminen on nykyajan ilmiö. No joo, nyt ei puhuta antiikin Kreikasta...
Kesäisin Kieringin tiellä näkee vain Hiltulan Tuijan tai Mikkolan Johannan lenkkeilemässä: "son hurahtanu tuohon juoksemishen... mutta son semmonen urheilullinen, pitkä ja vahva tyvär(peräpohjolan murteessa tyvär tarkoittaa tytär, toim.huom.)", sanottiin Johannasta, joka oli minun koulukaveri. Tai jos mennään ajassa taaksepäin minun ala-aste vuosiin, näki Niemelän Minnan, pikkuserkun, hiihtämässä: "kyllä son niin vahva ja vankka tyvär, semmonen urheilullinen ja terve...", hänestä sanottiin. Minusta taas sanottiin: "son myöthän kipiä tuo tyvär, jaksaakhan se rääpäle juuri hiihtää lavolle asti (peräpohjolan murteessa lavolle tarkoittaa heinäladolle, toim.huom.)." Että näin ne mielikuvat omista kyvyistä rakentuu...
tiistai 4. maaliskuuta 2008
Marza
Heipä hei,
Liityin tähän hommeliin nyt sitten mukaan ja täytyy sanoa että olen tosi iloinen että liikuntakärpänen on päässyt purasemaan sua p.....stä.
Se tarkoittaa myös sitä että voidaan tehdä kimpassa kaikkea kivaa, kutan mennä sinne joogaa ja uimaan ja vaikka mitä. Ja mökilläkin voidaan tehdä piiiiitkiä kävelyretkiä ym. hauskaa.
Ja sitten onkin kiva rentoutua ja ja ottaa yksi saunaolut. :)
Nyt en kuitenkaan aio enempää tänne tarinoida, kunhan tiedät että messissä ollaan. Koska joudun nähtävästi antaa..... hoh hoijaa.
Mutta palataan.
Liityin tähän hommeliin nyt sitten mukaan ja täytyy sanoa että olen tosi iloinen että liikuntakärpänen on päässyt purasemaan sua p.....stä.
Se tarkoittaa myös sitä että voidaan tehdä kimpassa kaikkea kivaa, kutan mennä sinne joogaa ja uimaan ja vaikka mitä. Ja mökilläkin voidaan tehdä piiiiitkiä kävelyretkiä ym. hauskaa.
Ja sitten onkin kiva rentoutua ja ja ottaa yksi saunaolut. :)
Nyt en kuitenkaan aio enempää tänne tarinoida, kunhan tiedät että messissä ollaan. Koska joudun nähtävästi antaa..... hoh hoijaa.
Mutta palataan.
lauantai 1. maaliskuuta 2008
Vauhdissa!
Kankut kipiät eilisen sulkapallotreenin jälkeen, au au au... Kyllä, olen pitänyt lupaukseni ja liikkunut ahkerasti: kävellyt, uinut, joogannut ja pelannut sulkista. Mie kun en oikein osaa aloittaa mitään maltilla, joten olen liikkunut varmaan äkkiseltään liikaakin. Mutta jo näinkin lyhyessä ajassa huomaa miten valtavan hyvä olo siitä tulee, kun käyttää kroppaansa! Olen tutkiskellut itseäni hiljaa sydämessäni ja pohdiskellut tätä liikunta-asiaa pitkään. Ja kappas, joskus blondillakin välähtää! Olen löytänyt jo 2 viisasten kiveä joilla saan itseni motivoitua liikkumaan säännöllisemmin.
Viisasten kivi nro1: monipuolisuus. Näin mie raukka olen aikaisemmin yrittänyt pitää yllä liikuntaintoa: Aloitan kävelykauden. Kävelen sitä yhtä ja samaa reittiä viikosta toiseen. Pitkin hampain raahaudun lenkkipolulle, miettien koko ajan joko se tunti tulee täyteen, että kauanko tätä vielä kestää.. Sitte mie aloitan uintikauden. Kolmesti viikossa pakotan itseni uimahalliin. Vetelen allasta päästä päähän, miettien että joko se kilometri tulis täyteen, mie en jaksa, koska tämä loppuu... Sitte mie aloitan joogan. Maksan itteni kipiäksi kalliista tunneista ja koetan sovittaa aikatauluja yhteen Sohvin kanssa. Väliin jää viikko, sitten toinen ja lopulta... Mitä ihmettä, herää pahvi!!! Mulla pitää olla tarpeeksi erilaisia lajeja, jotka innostavat liikkumaan eri tavoin!!!! Sitä luulisi, että tuohan on itsestään selvää, mutta ei näköjään ole ollut, ainakaan blondille.
Viisasten kivi nro 2: asennemuutos. Aikaisemmin liikunta on mulla yhdistynyt liikaa ulkoisiin seikkoihin ja laihduttamiseen, tai ainakin lihomisen estämiseen. Olen alkanut ajatella toisin, liekö työlläni ja vanhenemisella olisi vaikutusta ajattelutavan muutokseen. Liikun siksi, että pysyisin terveenä fyysisesti ja psyykkisesti. Liikun siksi, että itse liikkuminen on hauskaa ja tuottaa nautintoa. Ihminen on luotu liikkumaan, joten pyrin pois ajattelusta, että liikunta on jotakin ylimääräistä, joka pitää suorittaa pois alta. Tässä kohtaa on vielä pureksittavaa, koska asennemuutos vaatii aina aikaa.
Viisasten kivi nro1: monipuolisuus. Näin mie raukka olen aikaisemmin yrittänyt pitää yllä liikuntaintoa: Aloitan kävelykauden. Kävelen sitä yhtä ja samaa reittiä viikosta toiseen. Pitkin hampain raahaudun lenkkipolulle, miettien koko ajan joko se tunti tulee täyteen, että kauanko tätä vielä kestää.. Sitte mie aloitan uintikauden. Kolmesti viikossa pakotan itseni uimahalliin. Vetelen allasta päästä päähän, miettien että joko se kilometri tulis täyteen, mie en jaksa, koska tämä loppuu... Sitte mie aloitan joogan. Maksan itteni kipiäksi kalliista tunneista ja koetan sovittaa aikatauluja yhteen Sohvin kanssa. Väliin jää viikko, sitten toinen ja lopulta... Mitä ihmettä, herää pahvi!!! Mulla pitää olla tarpeeksi erilaisia lajeja, jotka innostavat liikkumaan eri tavoin!!!! Sitä luulisi, että tuohan on itsestään selvää, mutta ei näköjään ole ollut, ainakaan blondille.
Viisasten kivi nro 2: asennemuutos. Aikaisemmin liikunta on mulla yhdistynyt liikaa ulkoisiin seikkoihin ja laihduttamiseen, tai ainakin lihomisen estämiseen. Olen alkanut ajatella toisin, liekö työlläni ja vanhenemisella olisi vaikutusta ajattelutavan muutokseen. Liikun siksi, että pysyisin terveenä fyysisesti ja psyykkisesti. Liikun siksi, että itse liikkuminen on hauskaa ja tuottaa nautintoa. Ihminen on luotu liikkumaan, joten pyrin pois ajattelusta, että liikunta on jotakin ylimääräistä, joka pitää suorittaa pois alta. Tässä kohtaa on vielä pureksittavaa, koska asennemuutos vaatii aina aikaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)