Kuka helvetti keksi sanonnan "lihavat ovat leppoisia"? Just joo...!

Vyötärömakkarat ovat tulleet jäädäkseen ja olen siirtynyt lopullisesti sukumme naisten vyötäröttömään joukkoon. Kamalaa. Painoindeksini osoittaa ylipainoa, vaatteet eivät mahdu päälle, ja peilistä katsoo ulkonäköönsä tyytymätön nainen. Takapuoleni kuunmaisemaan tutustuin eilen bikineitä sovittaessani. Päätös: tänä kesänä minua ei näe rannoilla, jäsenmatkalla en aio altaaseen astua, vetoan vaikka kuukautisiin tai johonkin mystiseen ihottumaan... Tilasin ellokselta pari tunikaa kokoa 42, viime kesän vaatteet sulloin komeroon. Tulee pirun kuuma kesä.
V...a niin maan p...eesti! 12 kg puolessa vuodessa! Ja suunta ylöspäin.
Keskityn olemaan ryhdikäs, väittävät nimittäin, että kilojaan tulee kantaa ylväästi ja että xl-nainen on upea. Myönnän, että jotkut ovatkin, ja sellaiset naiset ovat sinut massansa kanssa (tai ainakin esittävät niin...) Minä en tunne itseäni isoksi ja vierastan tätä ylimääräistä tavaraa kehossani. Inhoan sen mukanaan tuomaa kömpelyyttä ja epämukavuutta.
Saisinpa tästä taas oikein mehevän syyn masentua? Tarkemmin ajatellen, enpä taida viitsiä.

Kuntotesti - voi kauhistus!

Jees, kävin sitten Lohjan Kisakalliossa kuntotestissä, johon liikuntavalmentajamme Sirpa oli jo monesti pyytänyt. Tulos oli tyrmäävä: lihaskunto hyvä, mutta peruskunto heikko. Siis: verrattuna ikäiseeni ja kokoiseeni olen keskimääräistä heikkokuntoisempi! Suomeksi: hapenottokykyni, eli aerobinen kunto on todella surkea :(

Nyt olen hankkimassa kunnon sykemittaria kaveriksi, jotta alan ymmärtää millaisella sykkeellä minun olisi liikuttava, jotta kuntoni kasvaa. Sirpa sanoi, että todennäköisesti hämmästyn, kuinka rauhallisella liikkumisella pysyn minulle sopivissa, peruskuntoa kasvattavissa, sykerajoissa. Minulle laadittu henkilökohtainen kunto-ohjelma ei todellakaan sisällä 15 km:n hiihtolenkkejä reippaalla vauhdilla (huonosti voideluilla suksilla) tai 40 minuutin "mehut pois" uintia. Ehei, minun kuuluisi liikkua tooosi rauhallisella temmolla kävellen ja sauvakävellen, pitäen lepopäiviä lähes joka toinen päivä.

Jokin aika sitten tehty liikuntalupaus on varmasti vaikuttanut lihaskunnon kehittymiseen, mutta aerobisen kunnon kannalta olen mennyt aivan metsään! Pakko ruveta väline-urheilijaksi ja hankkia se saamarin mittari... Puolen vuoden kuluttua kuntotesti uusitaan ja auta armias, jos kehitystä ei ole siihen mennessä tapahtunut!

Lopulta jään yksin

Tänään olen surullinen vaikka ulkona paistaa aurinko ja ilmassa on kevään tuntua. Suren, että aiheutan tuskaa ihmiselle, jota rakastan. Aiheutan tuskaa, koska ajattelen aina ensisijaisesti itseäni. Ja valitsen jäädä yksin.

Miten mielelläni sitoutuisin ihmiseen, rakastaisin kaikella sillä voimalla, jota pidättelen sisälläni. Mutta: Olen kyvytön olemaan muita varten enkä odota muiden olevan minua varten. Siksi kai en esim. ole koskaan ajatellutkaan voivani hankkia lapsia? Minä en usko sellaiseen romanttiseen rakkauteen, en sellaiseen kaiken ylittävään tunteeseen. Minä uskon sellaiseen hiljaiseen, juurevaan rakkauteen, jossa ei tarvitse todistella, vakuutella, kerjätä...

Olen suuri pelkuri, joka ei uskalla tarttua ihmiseen. Olen pohjattoman itsekäs, joka ei suostu käpertymään toisen tähden. Olen sydänjuurista haavoittunut, joka ei luota ihmissuhteisiin.

Silti haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Minä vain en osaa, en jaksa, en suostu ihmissuhdepeleihin. Lopulta siis jään yksin - näin valitsen.